Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa itseensä, vaan istui paikallaan.
— Minä tiedän, että hän tulee tänä päivänä, sanoi hän.
Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä, joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi, ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.
Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin merkitsevän huudahduksen.
Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:
— Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.
— Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.
Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:
— Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?
Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut katsomassa. Mutta minulle hän sanoi: