— Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän lapsi osaa keksiä sellaista.
XIII.
Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä hyväilevämpi kuin silloin.
Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt. Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan. Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada kynttiä hänen luokseen peitteen alle.
Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä. Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:
— Ethän puhu isälle siitä!
— Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.
— Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.
Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä mieltä.
Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova, ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.