— Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain odottamassa.
Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:
Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.
Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:
— Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän nähnyt minua.
— Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.
Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria, jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin, että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.
Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:
— Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan pitele kovasti minua.
Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi vastaukseksi: