Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni, niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa, etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.
XIV.
Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.
Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani, valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä, kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.
Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin. En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.
Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.
Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä, näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä. Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.
Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella pienintäkään selvää ajatusta.
— Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä olen niin hermostunut.
Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin miehellekin: