— Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena äärettömän raskaaseen uneen.
XVII.
Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan, sanoi hän:
— Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.
Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo nuori nainen ja sanoi:
— Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.
Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, — kaikesta huolimatta. Me jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä minä enimmän pelkäsin.
Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.
Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta, täristytti meitä molempia.
— Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.