— Minuako?
Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa selvetä ajatukseksi.
Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:
— Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä en voi. Minä en voi.
Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.
— Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla. Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi, toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua, sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg, kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin, ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt. Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi, että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa.
Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.
— Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme. Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.
Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä kuin olin sen kokonaan saanut omakseni.
— Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.