Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.
— Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin. Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.
Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet väkivaltaisesti sohvaan.
— Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.
Mutta hän vastasi vain:
— Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten minua, kun se tulee.
Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen päälleen.
Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.
— Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa tuota toista.