XIX.
Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa, jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.
Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon. Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.
Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.
Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli häntä.
— Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.
Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon, valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin hän olisi liikkunut vain unissaan.
Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä? Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.
Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata, avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.
— Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin muuttua, kun hän kuolee.