Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi. Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.
Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa kätensä käsivarrelleni.
— Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.
Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa hänelle viimeisen ilon — hänelle, joka aina rakasti kukkia — taitoin vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.
Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.
Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto. Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin, jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.
Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi… jatkui jälleen… piteni, kävi voimakkaammaksi… ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.
Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.
Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.
* * * * *