Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.
Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.
XX.
Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja ovesta astuu sisään yksinäinen nainen.
Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen. Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee hänen kylmiä huuliaan.
Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.
Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon, kohtaa katseeni ainoastaan kukkia.
Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni. Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai ketä minä rukoilen.
XXI.
Mutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla hoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa on ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa kasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja sen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus.