Kummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: "Meidän pikku Sven."
Siellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään muiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla siteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle.
KOLMAS OSA
Evigt ejes kun det tabte.
Henrik Ibsen.
I.
Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta. Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan. Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme koskaan tiedä kuinka se tulee.
Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan, yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä, mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.
Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.
— Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?