Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä itkuaan ja kohotti katseensa minuun.
— Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa tietäni.
Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja sanoin:
— Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?
Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.
— Teetkö todellakin niin? sanoi hän.
Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet jälleen elämälle.
Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä, kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä. Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.
Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.
Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten nähtävänä.