II.
Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven." Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.
Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on vihitty häneen, joka makaa haudassa.
Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä, jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän mullan rintaansa vasten.
Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat, ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.
Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe.
Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.
Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen, etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee sen jälleen povelleen, sanoo samassa:
— Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä hänen luonaan.
Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka kerran kuuluivat hänelle.