Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian. Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa, ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa osata odottaa.
Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa. Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.
Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän jälkeen — niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä itse olen sanonut — kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja sanoneen:
— Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun päähäni, kun äiti itkee.
Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.
Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta, jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.
IV.
Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla ja tehdä kaikki mykiksi.
Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat, että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:
— Minun on niin sääli äitiä.