Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin minä.
Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois, niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan, niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.
Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.
Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.
— Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.
Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante vastasi:
— Kyllä.
Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.
V.
Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa, jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.