Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa, ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.
Päiväkirja.
Syyskuun 4.
Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki murtuisi.
Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta taitoa?
Lokakuun 16.
Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä, ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi, että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt minulta, etten lähettäisi häntä pois — vaan kärsivällisesti sietäisin häntä.
Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt nyt suurina meren laineiden lailla vierivät — samoja ominaisuuksia, jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.
Lokakuun 30.
Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja hetket tulevat valoisemmiksi.