Joulukuun 8.
En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä, että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista, joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.
Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä. Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden saavuttaminen.
Joulukuun 17.
Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan, vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.
Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.
Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen, enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.
Tammikuun 25.
Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä. Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.
Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa — niinkuin minä nyt huomaan — ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.