Helmikuun 19.
Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin tuntea tätä kaikkea.
Maaliskuun 26.
Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme, että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä yksinäisempää kuin siellä.
Suru peloittaa.
Toukokuun 31.
Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli 13:sta — onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.
Heinäkuun 25.
Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä. Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.
Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä. Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään, vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta, joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa, jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen lievittämiseksi.