Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se vihloo minun sieluani.

Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.

— Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon onnellisempi sinä olisitkaan.

Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.

VI.

Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden, että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on saanut selvityksensä ja loppunsa.

Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni, että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka muistuttaa melkein onnea.

Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:

— Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?

Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen, mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille, ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin kumminkin varma siitä.