Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi takaisin.
VII.
Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.
Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli lukossa.
Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta, joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi viekotella äitiä kertomaan satuja.
Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia. Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat. Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia. Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.
Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet, ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma, mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan kirjan vain Nennestä.
Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa. Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja viipyi hetkisen siellä.
Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman mailman välillä.
— Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta minä tunnen sen.