— Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.
Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.
— Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä mieti enää.
Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä, jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa, että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut, pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta. Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta, jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.
Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä, mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista", silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin, kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa, että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää, jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella ja elää samoinkuin minäkin.
— Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en minä.
Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.
— Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin sinäkin, sanoi hän.
— En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.
Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.