— Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut vieraille.
Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.
— Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.
Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti silmiin ja kysyi:
— Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?
— Pahoilla mielinkö?
Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani, jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen. Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen itkeneen, mutta ei surusta.
Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin lähelle häntä kuin nyt.
VIII.
Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?