Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta, että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän kaikkien luo, itse elämään takaisin.

Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani, etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui, meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa. Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä, minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.

Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen yöhön.

IX.

Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana Pohjanlahdelta.

Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme vaikenemaan.

Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.

Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin. Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista, jotka olivat hänen yöpöydällään.

— Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten onnellisia me olemme olleet!