Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat hänen silmäluomiensa alta poskille.
— Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.
Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.
— Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.
Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta, joka oli aina ollut paras kotimme.
— Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.
Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti hän:
— Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein paranen.
Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.
— Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään.