Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin minä sydämeni sulavan.
X.
Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen kuului elämälle.
Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet, kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät, jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden, epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.
Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne olivat samat kuin ennenkin.
— Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän eräänä päivänä.
Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.
— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni. Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!
Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:
— Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki. Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan, ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.