Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina, viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä silmiin ja sanoin:
— Mutta nythän sinä tahot elää?
— Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja muistaakseni aina Sveniä.
Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka teki minut iloiseksi saada tukea häntä.
— Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän mennessämme takaisin sisälle.
Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.
— Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.
Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella sanoessaan hyvää yötä.
— Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.
Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä, jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.