XI.
Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi, ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja huolestutti minua.
Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään minun olkapäähäni.
— Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.
— Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.
— Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.
Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa, jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.
— Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa minulle anteeksi?
Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella äänellä.
— Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?