— Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.
Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.
— Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä. Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani murtuvan.
Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.
— Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta nyt sinä saat tietää vielä erään asian.
Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään, niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.
— Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi — silloin minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta. Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on Jumala luvannut minulle.
— Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin minä.
Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.
— Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä sitä itse.