Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta, joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.
Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä, katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.
— Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen kai elänytkin vain haaveissa.
Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:
— Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hyvää yötä.
Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle muistojen aarteen.
Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien ajatusteni vastustusta.
Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien kuluessa ikävöinyt merta.
Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje. Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret, voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.