Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä, mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin, mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en koskaan uskonut pelkääväni.

Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat suurempia kuin minun.

XII.

Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.

Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä olin kuullut, voisi olla totta.

Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä, ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni. Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt. Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää sitä."

Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni, "mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet, kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua tervetulleeksi.

Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä, sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."

Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.

Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.