— Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.
Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.
— Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.
Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi poispäin. — Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.
Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.
Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani. "Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.
Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä! Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä, jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille, että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin olisivat he nauraneet tai suuttuneet.
Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut. Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta, joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.
Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita kohtauksia.
Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi, mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut. Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?