Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani

by Gustaf af Geijerstam

Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja, jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla, että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman huoneessa.

Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt, ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä, kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt. Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista, jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini. Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen kuin auringon säteet polttopisteeseen.

Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli, tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.

Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään, ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin. Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.

Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään. Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.

Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?

Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain siksi, ettei näe selvästi?

Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin piinannut?

Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti minua ilman häntä.

Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua, ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.