Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:
— Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.
Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen sanovan:
"Nenne."
Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta, että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.
Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja tietävän hyväilymme.
Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.
Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt, ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä. Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin korvani lähelle hänen suutaan.
Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:
— Minä… rakastan… niin… paljon… teitä. —