— Minä en ole petollinen, Ester, sen sinä kyllä tiedät.
Miehen kasvot olivat ankarat, ja hänenkin silmissään hehkui jotakin vihan tapaista.
— Mikä sinä sitten olet? Miksi et anna minun mennä? Mitä sinä minusta tahdot?
Tyttö puhui melkein huutaen ja piti vapaata kättään edessään, ikäänkuin olisi hänen tarvinnut torjua uhkaavaa lyöntiä.
Andreas Wik kävi levollisemmaksi nähdessään tytön raivon. Vaikka hän ei täysin käsittänyt sen syytä, ei se sentään peloittanut häntä peräytymään kuten ennen. Miltei tylyiltä ja kylmiltä tuntuivat hänen sanansa, kun hän puhui, mutta äänen sävyssä oli jotakin, mikä pakoitti Esterin kuuntelemaan.
— Sinä et ole voinut ymmärtää minua, haastoi Andreas, enkä minä sitä ihmettele. Näinä kahtena vuonna en ole itsekään ymmärtänyt itseäni. En ole voinut olla erossa sinusta, enkä ole voinut jättää sinua rauhaan. Niin pian kuin olen sanankaan sinulle virkannut, olen kääntynyt sinusta pois, ikäänkuin olisin polttanut itseni. Olen mennyt pois ollakseni itsekseni jossakin, missä minua ei kukaan näkisi. Niin olen kävellyt tuntimääriä tietämättä itselleni mitään neuvoa. Taivaan Jumala tietää, etten ole milloinkaan ollut sinulle petollinen. Olen ollut sellainen vain siksi, etten ole uskonut meidän väleistämme koskaan voivan tulla mitään. Ja tänne minä en saattaisi jäädä.
Ester oli kuunnellut häntä, ja Andreaksen sanojen vaikutuksesta hän unohti omat kärsimyksensä, unohti että hänellä vielä äsken oli ollut huulillaan sanoja, joilla hän aikoi keskeyttää Andreaksen puheen ja selvästi ilmaista miten paljon itse oli kärsinyt. Sen sijaan sanoi hän lyhyeen ja hätäisesti:
— Miksi et saattaisi jäädä tänne?
— Olen sanonut sen sinulle kerran, — kuului töykeä vastaus. — Mutta sinä kaiketi et pannut huomiota siihen, mitä sanoin. En voisi sietää sitä, että olisin täällä ikäänkuin kaikkien renkinä.
— Ja sen vuoksi et tahtoisi?