Silloin ukko aukasi silmänsä, ja Andreas huomasi, että isä tunsi hänet. Kuoleva koetti puhua, mutta silmät sulkeutuivat ikäänkuin häntä voimallisemman tahdon pakoittamina, ja kurkusta tunkeusi kumea, koriseva ääni, joka sai pojan peräytymään.
Vanha nainen meni takaisin paikoilleen ja istuutui alistuvaisesti odottamaan, tottunut kun oli oivaltamaan kuoleman merkit, kun se pala palalta ottaa omansa. Andreas jäi istumaan sängyn laidalle; hän ei uskaltanut ottaa isäänsä kädestä, istui vain ja tuijotti näkyyn, jota ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, elämään uupuneen ihmisen kuolonkamppaukseen.
Andreakselle oli uutta kaikki, mitä hän nyt näki, ja kuoleman todellisuutta katsellessaan unohtui häneltä, etteivät isän ja hänen välit aina olleet pysyneet sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla. Katumuksen tapainen tunne täytti hänen mielensä, katumus siitä, että hän oli jättänyt vanhuksen niin kokonaan yksin. Yhä hiljaisemmaksi kävi huoneessa, raskaammin ja raskaammin huohotti kuolevan rinta, lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kuolema. Silloin unohti Andreas, mitä oli ajatellut sinne tullessaan. Hän unohti kaiken muun, paitsi että hän oli poika, joka oli tullut tapaamaan isäänsä ennen kuin tämä kuoli. Kun vihdoin hengähdykset taukosivat ja kaikki oli hiljaista, oli Andreaksen ensin vaikea käsittää, että se mitä oli tapahtunut, oli totta ja että isä todellakin oli kuollut. Mutta kun hän sen tajusi, oli hän hyvillään muistaessaan, että isä oli avannut silmänsä ja tuntenut hänet.
Kun kaikki oli ohitse, kertoi vanha eukko Andreakselle, mitä isä oli tahtonut sanoa pojalleen, mutta ei ollut sanotuksi saanut. Se koski huoneita, jotka kuoleva omisti ja oli jättävä jälkeensä, ne olivat viideksikymmeneksi vuodeksi vuokratulla maapalstalla. Niistä vuosista oli enää vain kolme jäljellä, "mutta jos Andreas puhuu hyvin Hammarbyn Blidbergin kanssa", niin oli vanhus sanonut, "antaa hän kyllä kaiken jäädä entiselleen. Eihän hänellä ole mitään hyötyä tästä maatilkusta, ja hän kun on niin rikas." Sitten oli vainaja vielä puhunut venheestä ja puutarhasta, maakaistaleesta ja nuotasta, huone-, talous- ja työkaluista sekä lehmästä. Kaikki oli hän luetellut, kaiken tulisi saamaan poika. "Hän saa niin ollen vähän periä jälkeeni", oli ukko sanonut, "aivan rutiköyhänä ei hänen tarvitse täällä olla". Sitten oli hän pyytänyt tervehtimään poikaa, ellei tämä tulisi hänen vielä ollessa hengissä.
Sen sanottuaan meni vanha vaimo vuoteen luo ja alkoi levollisesti puuhailla vainajan ruumiin kanssa, jolle nyt oli tehtävä viimeinen palvelus. Mutta Andreas tunsi itsessään rauhaa, jollaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän tunsi tulleensa vanhemmaksi ja miehistyneensä, oli kuin olisi hän käynyt kelvollisemmaksi elämään. Hän meni ulos ja katseli ympärilleen omituisin, vastaherännein tuntein, että kaikki mitä hän siinä lähimmässä ympäristössä näki, oli hänen omaansa.
Andreas jäi kotiin kahdeksi päiväksi, järjestääkseen hautauksen. Kolmantena päivänä hän lukitsi oven vainajan jälkeen ja suuntasi venheensä keulan ulospäin pitkin suuria selänteitä sinne, missä Aspö oli.
Sillä kertaa hänellä oli navakka laitatuuli, niin että hän saapui perille heti iltapäivällä, ja käärittyään kokoon purjeet ja saatuaan venheen valkamaan, hän astui empimättä rakennusten välistä tietä pitkin suoraa päätä hakaan, missä karja kävi laitumella ja jonne hän tiesi Esterin ennen pitkää tulevan lypsylle.
Kauvaa ei Andreaksen häntä tarvinnutkaan odottaa. Maitokiulu käsivarrella ja huivi niskaan valahtaneena tuli tyttö reippaasti astuen ja saapui kiven luo, jolla Andreas istui, ennenkuin hänet huomasikaan. Kun Andreas silloin nousi ylös, joutui hän äkkiarvaamatta seisomaan keskelle tietä tytön eteen, joka ei edes tiennyt hänen vielä tulleenkaan takaisin. Suorana ja varmana seisoi hän siinä, tervehtimättä, puhumatta aluksi sanaakaan, katsoen vain katsomistaan tyttöön, ikäänkuin olisi väkivallalla tahtonut hänet pakottaa katsomaan itseensä takaisin.
Ester oli kauvan pidättänyt ja tukahuttanut mielipahaansa; nyt se pääsi hänessä valloilleen. Pahastuksissaan hän oli ollut nuorta miestä kohtaan ja apein mielin sen vuoksi, että tämä niin kauvan oli ollut mitään puhumatta. Kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta.
— Mitä sinä tahdot minusta? huudahti hän. — Eikö se riitä, että olet katsoa tuijotellut minuun, hymyillyt minulle ja vetänyt minua puoleesi ystävällisin sanoin, työntääksesi sitten minut pois, ikäänkuin olisin huonoin ja halvin olento, minkä tiedät. Kaksi kertaa olet niin tehnyt, mutta kolmatta kertaa sellaista ei tapahdu, petollinen mieleltäsi kun olet.