— Hän on kuitenkin yhä kiintynyt ukkoon, vaikkei hän sitä ole näyttänyt, — sanoi Johannes Andreaksen mentyä.
Mutta Andreas Wik ei ajatellut isää eikä sitä, ettei hän kenties koskaan enää näkisi vanhusta. Isä oli yli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja oli ihmeteltävää, että hän niin kauvan oli pysynyt pystyssä, vaikka oli niin paljon juopotellut. Andreas heittäytyi vaatteissaan kajuutan vuoteelle saadakseen parisen tuntia levähtää. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua hän istui veneessä ja suuntasi kulkunsa rannikolle päin, ehtiäkseen niemelle, missä hänen isänsä mökki oli, ennättääkseen sinne ennen kuin olisi liian myöhäistä ja vanhus jo ehtii sulkea silmänsä.
Andreas purjehti puolittain vastatuulta, ja syyskuun ilma tuntui viileältä. Siinä peräsimessä istuessaan tuntui Andreaksesta kuin olisi ollut kysymys elämän onnesta toiselta puolen ja itse elämästä toiselta. Yksi ainoa ajatus oli hänellä ollut mielessään siitä asti kuin hän uutisen kuuli, ajatus, jota hän häpesi, sillä olisihan hänen pitänyt muistella ainoastaan vanhusta, joka kotona makasi kamppaillen viimeistä taisteluaan. "Jos hän nyt kuolee", ajatteli Andreas, "niin saan minä mökin. Ehkä Ester suostuu tulemaan kanssani sinne; silloin ei minun tarvitsisi viettää elämääni tuolla saaressa, missä minun täytyisi olla puolittain renkinä kaikkien muiden isännöidessä." Se oli Andreakselle kaikki kaikessa. Siitä riippui hänen elämänsä.
Jo näki hän kotiselän edessään. Saarien taa tultuaan joutui venhe tuulen suojaan, ja Andreas työnsi ylähangan airot veteen päästäkseen ulommaksi rannasta ja saadaksseen jälleen tuulta purjeisiin. Hän ei saattanut sietää hidasta kulkua. Ja kun tuuli taasen pullisti purjeita ja painoi venettä, niin että vettä hulahti keulalaudalta sisään, huomasi Andreas istuvansa siinä toivoen isänsä kuolemaa, huomasi, että olisi hänelle suuri pettymys, jos isä hänen kotirannassa maihin noustessaan tulisikin häntä vastaan terveenä ja rivakkana. Ja häntä vilutti aamukylmässä; hän muisti äkkiä, ettei ollut maistanut muruakaan ennen lähtöänsä.
Hän oli lähellä kotia. Hän tunsi rannikot ylt'ympäri, niin että olisi osannut purjehtia siellä vaikka pilkkopimeässä. Tuolla häämötti lahti, missä hänellä oli ollut tapana uida, tuolla näkyi luoto, jolla hän oli istunut onkivapoineen ja vedellyt ahvenia, tuolla saari, jolla kesäisin oli punaisenaan mansikoita, ja tuossa — aivan häntä vastapäätä — yleni matala metsänreuna taustana mökeille, noille pienille, aikoinaan punaiseksi maalatuille mökeille, jotka olivat vanhuuttaan mustuneet. Äänettöminä ja suljettuina ne siinä seisoivat, isommassa pieni, ahdas lasikuisti kesävieraita varten; toinen oli tavallinen, ei edes laudoitettu. Istuessaan siinä olisi Andreas voinut lukea rakennusten seinähirret, niin jännitettynä tähystellen hän katseli maihin. Mutta ketään ei näkynyt, ei edes savujuovaa kuusimetsää vasten.
Andreas laski rantaan, ja hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt jotakin häiritsevänsä tahi tulevansa jollakin tavoin kuulluksi, hiipi hän tietä pitkin ylös, astui keittiön ovesta sisään ja katseli ympärilleen. Vanha muija nousi ja tuli äänettömänä häntä vastaan. Andreas tunsi eukon hyvin; tämä oli eräs vanha vaimo pitäjältä, jota oli tapana lähettää hakemaan, kun tarvittiin hoitamaan sairasta köyhissä kodeissa.
— Hiljaa, — sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Andreaksen kysyvään katseeseen. — Siitä tulee pian loppu.
Andreas Wik astui vuoteen luo ja kumartui lähelle isää. Hän oli kovin laihtunut ja kutistunut, kasvot olivat ihan muuttuneet. Leuasta tunki pitkä parransänki esille, ja peitteellä nytkähtelivät koukkuiset sormet.
— Noin hän on maannut aina puoliyöstä asti, — selitteli eukko. —
Koeta, kuuleeko hän sinua.
— Isä, — sanoi Andreas ja kumartui vielä kerran vanhuksen kasvojen puoleen.