Ester tuli häntä kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kesällä olivat eronneet sanomatta jäähyväisiä toisilleen, seisoi tyttö huutaen hänen nimeään. Nytkin oli miltei pimeä, mutta mereltä puhaltava tuuli huokui kylmyyttä maihin.
Koko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka luuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua lähelle, pelotti se hänet entistä vaiteliaammaksi.
— Hyvää päivää, Ester, — sanoi hän lyhyesti, ojentaen kätensä.
Tyttö tarttui käteen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, että tyttö häneen nopeasti katsahti, ja jälleen tunsi hän itsensä kuin mykäksi ja halpautuneeksi. "Kaikki on ollut vain tyhjää unelmaa", ajatteli hän. "Se ei tule milloinkaan takaisin."
Silloin virkkoi Ester puhuen tyynesti, ikäänkuin ei mitään erikoista koskaan olisi ollut heidän välillään:
— Tänne on lähetetty tieto kotoasi, että isäsi on kovin sairaana.
Luullaan, ettei hän enää nouse vuoteelta.
— Milloinka tieto tuli? kysyi Andreas jurosti.
— Viime viikolla. Emme voineet saada siitä sanaa sinulle. Te olitte jo lähteneet kaupungista.
Andreas ei kysellyt enempää, ja enempää eivät nuoret muutenkaan keskenänsä puhuneet. Aterialla istui Andreas ajatuksiinsa vaipuneena, ja syötyään hän nousi ja meni alas jaalaan saadakseen taas olla yksin.
Eikä kukaan kummastellutkaan, että hän niin teki. Sillä kukaan ei ajatellut muuta kuin että isän kadottaminen liikutti hänen mieltään.