Tyttö katsoi häneen ymmärtämättä.
— Sinä et tiedä, millainen minä olen, — puhui Andreas. — Ei kukaan sitä tiedä. Ei isäsi eikä äitisi etkä sinäkään. En minä itsekään edes. Mutta sen voin sinulle sanoa, että sellaisena kuin nyt olen, en saata olla täällä sinun omaistesi parissa, en mukautua heidän mielensä jälkeen, en olla kaikkien käskettävänä ja kuitenkin kuulua yhteen muiden kanssa. Kuule, mitä sanon: se olisi onnettomuus sinulle ja minulle. Jos tahdot huolia minut tämän sinulle sanottuani, niin ota minut.
Ester ei vastannut. Arasti katsoi hän noihin kasvoihin, joiden piirteet olivat suuret, terävät, avoimet ja kunnialliset, ja jotka suun seudulta nyt värähtelivät silmien hehkuvina loistaessa.
Yhdellä askeleella hyppäsi Andreas Wik tytön ohi alas jaalan kannelle ja katosi kajuuttaan, jonka aukko ammotti tyhjänä pimeydessä, kuin olisi niellyt uhrin, jota ei aikoisi antaa takaisin.
Vaiti ja itkien, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, meni tyttö tieltä kotiin päin ja astui hiljaa sisään ovesta, jottei kenenkään tarvitsisi kuulla hänen niin myöhään olleen ulkona.
Mutta alhaalla kajuutassa istui Andreas pää käsien varassa valveilla pitkän yön, istui ja mietiskeli tapahtunutta. Hitaasti hänelle selveni, että tyttö sellainen kuin Ester oli voinut kiinnittää huomionsa häneen, oman isänsä köyhään renkiin. Tunti kului toisensa perään, aamuviileä saapui, ja pilvien takaa valosti aurinko puiden huippuja.
Silloin nousi Andreas kajuutasta, jossa ei rahtuakaan ollut nukkunut. Onnekkaana ja voimakkaana hän seisoi kannella katsellen kuinka hämärä väistyi ja kuinka vihdoin rakennuksen savupiipusta kiemuroi ylöspäin ohut savujuova merkiksi, että ihmiset olivat heränneet.
III.
Kun Andreas Wik siltä retkeltä palasi Aspölle jaaloineen, oli jo syksy. Tiheänä seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet koivujen latvoissa.
Andreaksella oli ollut paljon mietiskelemistä sillä matkalla, ja ukko Johannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut lähelle rantaa, kohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet alas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli ankkuroitu satamaan jäi hän alukseen, ja illalla täytyi lähettää pyytämään häntä illalliselle.