— En tiedä.
Tyttö peitti molemmin käsin kasvonsa ja purskasti hillittömään itkuun. Ja siinä hetkessä nuoren miehen mielessä kaikki muuttui, kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja tuntenut, valkeni yksinkertaiseksi ja selväksi, kuten oli ollut ja kuten oli. Syyllisenä hän seisoi siinä, eikä kuitenkaan tiennyt, mitä oli rikkonut.
Koskaan ei hän ollut hiiskunut sanaakaan siitä, miten hänen povensa paloi ja kuohui joka kerta kun nuori tyttö tuli hänen lähelleen. Kahdesti oli hänen käynyt niin, että hän äkkiä, odottamatta, oli lähestynyt tyttöä, mitään tekemättä, mitään sanomatta, ainoastaan peloittaen häntä. Sinä päivänä se oli toisen kerran tapahtunut. Mutta samassa hetkessä hän havahtuneena ja häveten oli hiipinyt pois. Hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö itki, ei uskaltanut ymmärtää, ja puolittain ujolla, puolittain vihaisella äänellä puhuen koetti hän vielä kerran suoriutua tukalasta asemasta.
— Sinä et liene parempi kuin muutkaan.
— En huonompikaan toki.
Silloin astui Andreas suoraan tytön luo, tarttui häntä molemmin käsin olkapäistä, ja pakottaen hänet katsomaan ylös sanoi hän tuimasti:
— Tahdotko kuulla, että minä pidän sinusta? Tahdotko? Saadaksesi nauraa minulle sitten.
Hiljaisesti ja vakavasti tuli vastaus. Mutta samalla irrottausi tyttö otteesta, tai Andreas laski kätensä kuin hänen sanojensa lamauttamana. Ei kumpainenkaan tiennyt, kumpi tapahtui.
— Luuletko, että minä nauraisin sinulle? sanoi Ester.
— Kenties et, — myönsi Andreas, ja hänen voimakas ruumiinsa vavahti.
— Mutta siitä ei kuitenkaan koskaan tule hyvää.