— Mitä tahdot sinä minusta? Miksi et anna minun olla rauhassa?
Veri nousi Andreaksen päähän. Ennen kaikkea maailmassa olisi hän tahtonut tytölle hyvää, hän olisi halunnut saada kuulla tuon äänen, joka tuntui loukkaantuneelta ja terävältä, haastavan lempeitä ja hyviä sanoja. Mutta sensijaan vastasi hän kuivasti:
— Sitäpä minä juuri tahdon. Minähän tahdon vain mennä, kuinka pääsisin menemään.
— Sinä aijot mennä pois ja jättää minut sanaakaan virkkamatta, — sanoi tyttö. — Nyt kuten viimeinkin.
— Kuten viimeinkinkö? — toisti mies vitkaan. — Sitä minä en tiedä.
Silloin nousi tyttö ja antoi hänelle tietä.
— Nyt pääset, — sanoi hän halveksien. — Mene, kun tahdot.
Mutta Andreas seisoi paikallaan.
— Miksi olet paha minulle, Ester? virkkoi hän suopeasti.
— Sen itse paraiten tiedät.