— Toisen kerran teet sinä noin minulle. Etkö sinä nytkään mitään sano?
Andreas pudisti päätään ymmärtämättä. Ei, hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
Jotakin pahaa, kovaa ja kylmää heräsi hänessä. Hän tunsi kuin tuskaa siitä, että niin oli paljastanut itsensä, ja voimatta virkkaa sanaakaan selitykseksi, hän lähti nopeasti menemään koivikon kautta ja jätti tytön yksikseen. Sataman puolella hän peittyi metsän hämärään. Tultuaan kylliksi puiden varjoon, mistä ei kukaan enää saattanut häntä nähdä, hän heittäytyi ruoholle, repi ja raastoi mättäitä, ja hänen vankka ruumiinsa vapisi itkusta.
Kauvan makasi Andreas siten; hänen siinä omine mielialoineen kamppaillessaan ajautuivat pilvet syrjään ja kuu pilkisti niiden lomasta, peittyi jälleen pilviin ja tuli näkyviin niistä uudestaan.
Oli häpeä, ajatteli Andreas, koveten yhä enemmän ja enemmän, häpeä menetellä siten; oli onnettomuus, että hän oli käynyt niin herkkämieliseksi ja heikoksi, ettei mikään maailmassa enää ollut hänestä minkään arvoista paitsi tyttö, jota hän ei kuitenkaan ikipäivinä kerjäisi itselleen. Heikoksi oli hän käynyt, se oli varmaa; surullista ja raskasta oli kaikki. Pahimmin kiusasi häntä kuitenkin rakkaus. Sietämättömäksi kivuksi tunsi Andreas rakkautensa, säryksi, joka repi rintaa ja selkää, jumoavaksi, kiduttavaksi tuskaksi, joka saattoi hetkiseksi hellittää, mutta kohta taas tuli uudelleen ahdistamaan häntä pahemmin kuin ennen.
Andreas piteli kaksin käsin päätään. Se tuntui hänestä olevan halkeamaisillaan. Hän hypähti pystyyn ja enempää ajattelematta meni pitkin, voimakkain askelin takaisin samaa tietä, jota oli tullut.
Valkamalle päästyään aikoi hän mennä jaalaan, nukkuakseen siellä pari tuntia ennen aamun sarastusta, jolloin alus oli ohjattava ulos. Mutta ehdittyään paalulle, jonka ympäri kiinnitysköysi oli kiedottu, seisahtui Andreas äkkiä, kykenemättä etäytymään tai peräytymään. Sillalla istui Ester. Sanaakaan hiiskumatta tuijotti tyttö Andreakseen kuin olisi istunut kauan ja odotellut.
— Se ei käy laatuun, — ajatteli Andreas. — En voi olla vaiti enkä puhuakaan saata. Miksi istuu hän täällä?
Jälleen aikoi hän lähteä ja mennä ohitse. Jälleen pidättyi hän. Neuvottomana tuijotti hän jaalan mustaan runkoon, jossa hänestä tuntui pelastus olevan. Kunpa vain voisi päästä piilottautumaan sinne.
Silloin hän äkkiä kuuli tytön sanovan: