Tyttö säpsähti. Jälleen valtasi hänet tunne siitä, että hänen oli jonkin vuoksi oltava varuillaan.
— Tokihan saanen kysyä — virkkoi hän.
Andreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niissä yksinkertaisissa sanoissa, ja hänen mielensä pehmeni.
— Huolitko sinä siitä, menenkö minä vai tulenko? sanoi hän. — Kukapa siitä huolisi?
Sellaista ei Ester sanoillaan ollut tarkoittanut. Hän oli kysynyt vain virkkaakseeu jotakin. Senvuoksi hän ei käsittänyt, kuinka hänen sanansa olivat voineet liikuttaa nuorta miestä, mutta kuitenkin hänen mielensä lämpeni siitä, että niin tapahtui.
— Miksi niin sanot? kysyi hän nopeasti.
Voimatta oikein selvittää itselleen syytä Andreas seisahtui. Silmänräpäyksen molemmat nuoret olivat äänettöminä vastakkain. Niin hiljaa he seisoivat, että voivat kuulla koivujen ylitse merelle lentävän lokin siipien viuhinan.
Silloin valtasi Andreaksen koko voimallaan kaikki se, mikä hänen mieltään oli painanut viimeisinä vuosina, ja ennen kuin hän ehti itseään pidättää, veti hän tytön puoleensa ja suuteli tätä väkivaltaisesti ja oikopäätä.
Ester seisoi aluksi kuin huumautuneena. Sitten hän työnsi Andreaksen luotansa kovemmin kuin oli aikonut.
— Mitä teet sinä minulle? hän huohottain kuiskasi. Ja rauhoituttuaan katsoi hän kylmästi ja suuttuneena mieheen jatkaen: