Siihen aikaan sai Andreas elämältä sanalla sanoen kaiken, mitä toivoi. Hän sai vaimokseen sen tytön, jota hän niin kauvan ja niin hillittömästi oli halunnut. Hän sai kodin ja konnun itselleen, ja vuoden kuluttua hänen vaimonsa synnytti pojan, joka kasteessa sai nimekseen Johannes. Isoisän mukaan se nimi pojalle annettiin, ja sillä tahtoi Andreas osoittaa kiitollisuutta appiukolleen, joka oli antanut hänen tehdä oman tahtonsa mukaan naimisiin mentyänsä.
Kaiken tuon onnen ympäröimänä tuli Andreas yhä vanhoillisemmaksi ja tyynemmäksi. Hänen luonteensa väkivaltainen aines talttui ja hilliintyi. Kun hän itse jonkun kerran muisti, millainen hän oli ennen ollut, kuohahtelevainen, omapäinen, ihmisvauhko, ajatteli hän, että se kaikki oli kuulunut nuoruuteen ja mennyt ohi sen mukana. Kaikki, mikä oli ollut, oli hävinnyt tai toiseksi muuttunut; hän itsekin oli nyt vallan toisenlainen. Andreas ei enää tiennyt mitään, mitä vielä olisi itselleen lisäksi toivonut, hän, joka ennen oli toivonut ja ikävöinyt ikänsä kaiken.
Metsän suojassa, joka kohosi aivan rakennuksen takana, mieli niin rauhalliseksi tasaantui, ja kun Andreas oli sillä paikalla, missä oli leikkinyt, mistä oli kaivannut pois nuorukaisena, missä oli kinastellut juopottelevan isän kanssa ja ollut vaikeissa olosuhteissa, tiesi hän, että nyt se kaikki oli selän takana ja että hän itse oli päässyt satamaan.
Kesäasukkaat eivät häntä enää aristuttaneet. Niistä piti huolen hänen vaimonsa, joka samalla hoiti lapsen ja lehmän, kotiaskareet ja kaiken, mitä emännälle kuului. Andreaksen ei tarvinnut edes huomata, että vieraita ihmisiä tulikaan taloon tai pitää väliä heistä heidän siellä asuessansa. Jos kotimäki tuntui hänestä joskus liian rauhattomalta, otti hän veneen ja lähti vesille kalastelemaan, tai sieppasi kirveen olalleen ja painui metsään.
Kun sitten ehti syksy, kehui Andreas kesävieraita. Sillä rahoja he olivat jättäneet jälkeensä taloon. Ja Andreaksesta tuntui hommaillessaan kuin olisi hän uudestaan tullut isännäksi omassa kodissaan. Hänestä oli hauskaa ja tervetullutta syksyllä se, että kaikki taas muuttui niin hiljaiseksi, ja hän tunsi vapaaksi itsensä sentähden, että ilma hänen ympärillään oli puhdistunut ja että hän saattoi tehdä ja toimia, kuinka ikinä itse tahtoi.
Niin kului kaksi vuotta surun varjonkaan häiritsemättä aviopuolisoiden onnea. Tosin tunsi Ester itsensä hiukan vieraaksi nykyisessä olossaan. Yksinäinen hän myöskin oli, ei ketään ollut hänellä, kenen kanssa puhella. Siitä huolimatta hän oli onnellinen. Sillä Andreas oli hänelle hyvä mies, ja pahoista ennustuksista, joita hän oli kuullut heistä molemmista lausuttavan, ei ainakaan vielä ollut yksikään käynyt toteen.
Huonoja ennustuksia ei nimittäin suinkaan ollut puuttunut heidän naimisiin mennessään, ja se, joka niitä oli lausunut, oli Lars Petter, joka ei voinut sisarensatyttärelle antaa anteeksi, että tämä jätti isänsä ja äitinsä yksikseen heidän vanhoilla päivillään ja seurasi vierasta miestä.
"Kukaan ei tiedä, mitä sen miehen ajatuksissa asuu", oli Lars Petter sanonut, "en minä etkä sinä, Ester. Se, joka ei viihdy muiden kanssa, ei lopulta viihdy oman vaimonsa eikä lastensa kanssa, niin, eipä itsensäkään kanssa vihdoin viimein."
Nämä enon sanat eivät sentään milloinkaan olleet vaikuttaneet Esteriin. Sillä millainen hänen miehensä olikin, Esterin oli seurattava häntä sitä tietä, jota tämä kulki, jollei halunnut jäädä yksikseen, sillä olihan Esteri, ennenkuin he olivat naimisiinmenosta puhuneetkaan, tiennyt että siihen mieheen eikä kehenkään muuhun sitoi hänet kohtalo.
Mutta pitkien talvi-iltojen tultua lensivät hänen ajatuksensa kuitenkin isän ja äidin luo, jotka olivat kaukana suurella saarella, missä myrskyävän meren meuru kuului tupaan. Voimatta asiata auttaa hän sinne toisinaan ikävöitsi.