Andreakselle ei Ester koskaan tohtinut virkkaa ikävästään mitään. Sillä Andreaksen oli tarvis tuntea, että vaimon tahto oli yhtä hänen oman tahtonsa kanssa. Muuten oli hän kenties käynyt raskasmieliseksi ja saattanut menettää elämänhalunsa.
Sen oivalsi Ester, ja ainoastaan kerran, kun hän oli kauvan ajatellut vanhuksia, tuli hän miehelleen virkkaneeksi:
— Isän on raskas olla yksinään, vaikka sinun sopisi olla kuin poika hänelle. Aina oli hän itsekseen ajatellut, että minun mieheni ottaisi talon hänen jälkeensä.
Sen sanottuaan Ester pelästyi. Vaikka ei sitä ollut tarkoittanutkaan, tunsi hän, että jotakin hänen sisimmässään piilevästä kaipuusta pääsi ilmenemään sanoissa. Ja Andreas synkistyikin ja vastasi töykeästi:
— Ehkäpä, mitä talon pitoon tulee, siihen vielä keino keksittänee, kun ukko on kuollut.
Ja terävä, epäileväinen hohde silmissään hän jatkoi:
— Jos kaipaat pois minun luotani, niin sano se.
Silloin ravisti Ester päätään ja kätki ikävän itseensä.
Mutta Andreas, joka näki, että vaimo oli surumielinen, tahtoi saada kaikki jälleen hyväksi. Sen vuoksi lisäsi hän:
— Ole hyvilläsi siitä, että minä en ole sinun kanssasi siellä. Sillä en olisi sellainen kuin nyt olen, en sinua enkä muita kohtaan.