Ester tiesi hänen totta puhuvan. Ja kun hän ei voinut jakaa itseänsä miehen ja isän välillä, unohti hän vähitellen kaikki miehen vuoksi, joka oli hänen, ja lapsen vuoksi, joka heitä yhdisti voimakkaammin kuin mikään muu.
Kun kaksi vuotta oli siten kulunut, alkoi Andreas ajatella, että olisi jo aika tehdä asiat selviksi maanomistajan kanssa. Sillä kolmas vuosi oli jo kohta käsillä, ja mitä enemmän se päivä lähestyi, jolloin vuokrakirjan aika meni umpeen, sitä enemmän Andreaksesta tuntui, että maa, jolla hän astui, yhä vähemmän ja vähemmän oli hänen omansa.
Useammin kuin kerran oli Andreas haastellut vaimonsa kera siitä, että hänen pitäisi lähteä puhumaan Blidbergin kanssa asiasta, niinkuin isä ennen kuolemaansa oli sanonut pojan tarvitsevan tehdä. Mutta saaristolainen, joka on niin paljon riippuvainen ilmasta ja tuulista, ei pidä kiirettä. Suotuisalla säällä oli Andreaksella aina jotakin tehtävää. Jos hänellä oli joku päivä joutilasta, sattui vastatuuli. Niin meni talvi, eikä mitään tullut tehdyksi asian johdosta, ja kevät saapui avoimine selkineen ja salmineen lauhoine tuulineen ja linnunlauluineen.
Silloin etsi Andreas eräänä päivänä isän vanhasta kaapista käsille kellastuneen paperin, joka vakuutti hänelle omistusoikeuden maahan, jolle hänen tupansa oli rakennettu. Se paperi ei enää ollut paljon arvoinen. Ainoastaan kaksi kuukautta sillä vielä oli laillista voimaa. Ja kun Andreas sitä katseli, tuntui hänestä, että se ei merkinnyt juuri mitään.
Mutta paperi oli kuitenkin asiakirja ja sellaisenaan pisti Andreas sen povitaskuunsa ja lähti matkalle.
Adrian Blidberg, Andreaksen siihen päivään asti omaksensa sanoman maapalstan silloinen omistaja, oli maakauppias, jota puhuteltiin patruunaksi; hän asui eräässä Hammarbyn siihen aikaan eteenpäin pyrkiviä ja edistyviä kyliä, yhdessä niitä Itämeren satamapaikkoja, jotka kunnianhimoisina toivovat pian saavuttavansa kauppalan arvon. Blidberg oli lyhyessä ajassa tullut tämän yhdyskunnan sieluksi. Hän oli, suurin piirtein sanoen, Hammarbyn omistaja, paikkakunan verrattomasti suurin työnantaja, samalla kertaa maanomistaja, laivanvarustaja ja seudun rahamies, joka sekä lainasi muille että myöskin otti varoja tilittääkseen ja hoitaakseen.
Vielä muutamia vuosia sitten oli Blidberg ollut vähän tunnettu metsänhakkaaja saaristossa, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän osannut Hammarbyssä hankkia itselleen johtavan aseman, jota hän sitten yksinään vallitsi. Kuinka hän niin nopeasti oli päässyt nousemaan niin korkealle, siitä kulki paljonkin puheita, ja se, mitä puhuttiin, ei aina ollut hyvää.
Andreas oli myös kuullut yhtä ja toista niistä, ja vastoin tahtoaan tunsi hän jotain pelon tapaista, kun hänen oli mentävä tuon peljätyn miehen eteen pienine, kellastuneine paperinlappuineen, josta hänen onnensa tai onnettomuutensa riippui. Mutta talonpoika, jolta vanha Wik, Andreaksen isä, aikoinaan oli ostanut oikeuden kalaveteen ja maahan, oli kuollut, ja seuranneessa vararikossa oli Blidberg ostanut talon ja konnun kimpsuineen kampsuineen, ja talon mukana seurasi se pieni maatilkkukin, johon Andreaksen omistusoikeus nyt oli loppumassa.
Adrian Blidbergin konttori, johon Andreas muutamia tunteja kestäneen matkan jälkeen astui, oli pieni huone, sillä siihen tarkoitukseen oli sisustettu muuan niistä monista lautasuojista, jotka olivat tuolle entiselle, patruunan nykyään hallitsemalle kalastusasemalle johtavan sataman kaunistuksena. Pöydällä seinän vieressä ison seinäkellon alapuolella oli konjakkipullo ja laseja; niitä käytettiin Blidbergin tehdessä kauppoja talonpoikien kanssa. Keskellä lattiaa oli suuri pulpetti, ja sen takana istui iso, jykevä mies karvalakki päässä; hänellä oli poskiparta, pienet, sikurtelevat, kulmakarvattomat silmät, hiukan vino suu ja tukeva ihraleuka. Kun Andreas avasi oven, ei Blidberg katsonut tulijaan, vaan vastasi tämän tervehdykseen äännähdyksellä, joka hyvinkin muistutti röhkäisyä.
Tavallistaan suoremmaksi oikeni Andreaksen selkä tämän vastaanoton johdosta, kun hän vihdoin sai esittää asiansa. Sanottuaan, mitä tahtoi, Andreas veti paperin taskustaan ja ojensi sen patruunalle. Tämä pisti sammuneen sikaarinpätkän, jota oli pidellyt sormiensa välissä, viistoon suupieleensä, singautti ovella seisovaan suoraselkäiseen mieheen viheriäisistä silmistään tutkivan katseen ja piti paperin, alkaen lukea sitä. Lopetettuaan lukemisen hän pani paperinlipun pulpetille eteensä, samalla kun hänen ruumistaan vapisutti jokin nauruntapainen, joka yhtä äänettömästi ja yhtä pian kuin oli tullutkin taas meni ohitse.