— Mikä on nyt sitte tarkoituksena? lausui hän vihdoin.
Andreas toisti, mitä oli esittänyt; hän halusi pitentää välikirjaa vielä edelleen viideksikymmeneksi vuodeksi.
— Ei tule ikinä kysymykseen, — kuului pulpetin takaa.
Andreas tunsi polviensa vapisevan siinä seistessään, ja hänen täytyi räpyttää taajaan silmiänsä voidakseen selvästi nähdä eteensä.
— Eihän patruunalla saattane olla mitään sitä vastaan, — väitti hän. — Maa ei ole minkään arvoinen sille, joka ei omista rakennuksia, Ja rakennukset omistan minä.
— Ei, — vastasi patruuna, — kaikki, mitä on maan päällä, kun ne viisikymmentä vuotta ovat loppuun kuluneet, on minun. Niin on välikirjassa, ja paperi pitää.
Kaikki mitä Andreas oli toivonut ja uneksinut koko elämäkseen, tuntui hänestä nyt savuna haihtuvan. Maakamara, jolla hän seisoi, ei ollut enää vankka. Kaikki horjui hänen ulkopuolellaan ja sisässään. Mutta samalla oli hänellä vaistomainen tunne, että siinä tilanteessa oli pysyttävä ryhdikkäänä, sillä armoa ja laupeutta ei ollut odotettavissa. Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli kotona odottaen ratkaisua, ja hädässään ei hän osannut sanoa muuta kuin:
— Mitä patruuna tahtoo? Minä maksan niin hyvin kuin kykenen.
Hätätilassa on kyllä joku ihminen, joka auttaa minua.
Pulpetin toisella puolella istuvan miehen kasvoissa ei ainoakaan väre muuttunut. Rauhallisesti ja mukautuvasti hän vastasi ainoastaan:
— Sen kyllä uskon. Mutta se aika on mennyt, jolloin ostettiin maata sadalla viidelläkymmenellä kruunulla viideksikymmeneksi vuodeksi ja sitten ruvettiin vuokraamaan huoneita kesäasukkaille. Minä pidän mieluummin sitä liikettä itse. Ymmärrätkö minua?