Kyllä, Andreas ymmärsi aivan hyvin. Hän ymmärsi niin hyvin, että kaikki veri pakeni hänen poskiltaan, ja hän näytti vaaralliselta astuessaan pulpetin eteen ja ojentaessaan kätensä ottaakseen paperin.
— Paperini tahdon saada, — sanoi hän käheällä äänellä. — Paperi on minun.
Adrian Blidberg näytti huvitetulta siinä istuessaan, ja ottaen sikaarinpätkän suustaan hän sylkäsi sivullepäin lattialle ja vastasi:
— Pidä paperi. Siitä ei ole minulle haittaa. Mutta määräpäivästä alkaen on tontin oltava minun hallussani. Minä tarvitsen sitä.
Andreas pisti paperin taskuunsa enempää sanomatta. Raskaasti astui hän ovesta ulos, meni makasiini-rivin ohitse alas laiturille, nosti purjeet ja käänsi kokan kotiansa kohden. Mitä oli tapahtunut, se ei ollut hyvää.
Sen verran tajusi Andreas. Se, mikä nyt oli odottamassa, tuntui hänestä mahdottomalta, ihan kerrassaan mahdottomalta.
Syy, miksi patruuna oli niin järkähtämätön, oli aivan yksinkertaisesti se, että hänellä itsellään olisi ollut vuokrattavana kesäasukkaille samalta saarelta, jolla Andreaksenkin tupa oli, ylempänä rannasta tyhjilleen jäänyt talonpoikaistalo, mutta sen vuokraaminen ei koskaan ollut onnistunut. Blidbergin luonne oli sellainen, ettei hän olisi suonut muiden ansaitsevan. Senvuoksi oli hän itsekseen aikonut tilaisuuden sattuessa näpäyttää Andreasta. Ja nyt oli hän sen tehnyt; Blidberg oli tyytyväinen päiväänsä.
Mutta Andreaksella ei ollut yhtään selkeätä ajatusta päässään, kun hän purjehti kotia kohden. Tervehtimättä hän sinne saavuttuaan astui tupaan. Siellä heittäysi hän äänettömänä sänkyyn ja makasi iltaan asti. Miehen ulkomuoto oli sellainen, ettei vaimo tohtinut puhutella häntä eikä mitään kysellä.
Illan tultua kertoi Andreas matkansa tulokset, Ester istui hänen lähellään ja tarttui hänen käteensä. Tyynnyttääkseen häntä ja tehdäkseen kaiken hyväksi hän sanoi:
— Sinähän tiedät, että voit aina turvautua isääni.