Velan kahleissa: Saaristolaiskertomus

by Gustaf af Geijerstam

Mutta samassa kun Ester oli sen sanonut, ymmärsi hän, että juuri sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sentähden lisäsi hän kiireesti.

— Isä saa mennä puhumaan Blidbergin kanssa.

Mutta Andreas ei kuunnellut kauvemmin vaimon puhetta. Sanat tämän isästä olivat tarttuneet hänen ajatustensa pyörteeseen, enentäen hänen tukahuttavaa tuskaansa. Hän makasi äänettömänä, kuten oli maannut, tuijottaen suoraan eteensä. Hän olisi tahtonut menua pois saadakseen olla yksin kuten ennen nuorena ollessaan jolloin hän aina haki yksinäisyyttä antaakseen kaiken sen purkautua, mitä ei kenenkään pitänyt nähdä. Nytkin olisi hän halunnut yksinäisyyttä, eikä olisi suonut kenenkään olevan lähettyvillään. Vaimo, joka istui hänen luonaan, kävi hänelle vastenmieliseksi ainoastaan sen vuoksi, että hän tunsi, kuinka hyvää tämä hänelle tahtoi. Mitä se häntä nyt auttoi? Mitenkä se olisi voinut auttaa häntä, kun kaikki oli mustaa, — kun kaikki hänestä tuntui mahdottomalta, kun koko se pohja, jolle hän ennen oli rakentanut, riuhtaistiin pois, niin että hän vajosi ikäänkuin tyhjään ilmaan.

"Minkätähden menin naimisiin?" ajatteli hän. Hänen päähänsä pälkähti, että vaimo istui siinä salaisesti iloiten hänen onnettomuudestaan. Eikö vaimo ehkä ollut ikävöinyt kotiin, ikävöinyt pois hänen luotaan? Sinne tahtoi Ester hänet saada, sinne, mihin hän ei voisi mennä. Andreaksesta tuntui synkältä siinä lojuessaan. Ja siitä syystä oli hänen vaimonsa sillä hetkellä hänestä vihollinen, hänestä tuntui unennäöltä, että hän ennen oli tätä rakastanut.

Tylysti työnsi hän Esterin luotaan ja astui pöydän luo, jolle ruoka oli asetettu. Hautoen päässään kaikellaisia ajatuksia söi hän äänetönnä ja meni sitten vuoteeseen.

V.

Andreaksella ei ollut mitään muuta neuvoa kuin mukautua kohtaloonsa ja suostua vaimoineen lapsineen muuttamaan Aspölle, mistä hän kerran oli paennut sen vuoksi että halusi kulkea omia teitänsä ja pitää talonsa ja kalavetensä muista erillään. Hänen täytyi tehdä niin ja vielä olla kiitollinen siitä, että se kävi laatuun. Muuta mahdollisuutta ei hänellä ollut. Hän ei voinut jättää vaimoaankaan ruvetakseen purjehtimaan toisten kanssa kuten ennen. Sellaista hän kyllä puhui mielensä ollessa kuohuksissa, mutta Ester tiesi hyvin, että siitä ei koskaan mitään tulisi. Andreas sen kyllä myöskin tiesi. Sillä sidottu hän oli, oli avioliiton ja papin sitoma, kaiken sen sitoma, mikä miestä vaimoon ja kotiin kiinnittää.

Esterin asiaksi jäi puhua Aspön vanhan Johanneksen kanssa siitä, mitä oli tapahtunut. Andreas ei itse asian hyväksi kortta ristiin pannut, jos ei vastustanutkaan. Hän antoi toisten neuvotella puolestaan ja myöntyi siihen, mitä muut hänelle ehdottivat. Itseensä sulkeutuneeksi hän entistä enemmän tuli, ei edes vaimonsa kera kahden ollessaan ollut mies entisellään.

Ester oli sinä aikana kuin kuumeessa levottomuudesta ja toivoi ainoastaan, että ne muutamat viikot, jotka heillä vielä oli jäljellä Kuusiniemellä, pian loppuisivat. Esteristä tuntui olo niin vaikealta, ettei hän voinut uskoa milloinkaan sen vertaista tulevan. Andreas oli hyvä häntä kohtaan, muuta ei hän miehestään suinkaan voinut sanoa. Koskaan ei tämä lausunut hänelle pahaa sanaa. Mutta mies oli sen näköinen kuin olisivat koko maailman surut painaneet hänen hartioitaan, ja Ester ymmärsi, että siltä hänestä varmaankin tuntui. Kenelle tahansa toiselle olisi muutto ollut kuin onni. Mutta Andreas oli nyt kerran sellainen, että kieltäytyminen ei merkinnyt hänelle sitä, mitä se merkitsee muille. Hän oli toisellainen kuin muut eikä viihtynyt siellä, missä ihmisiä asui ennen häntä.

Miehen jatkuva äänettömyys sinä aikana herätti Esterissä myös jonkunlaista pelkoa, jota hän ei voinut karkoittaa. Esteristä tuntui kaikki niin raskaalta, että hän päivä päivältä oli yhä enemmän huolissaan tulevaisuudesta. Hän, joka oli terve ja reipas, elinvoimainen ja joustava, kiusasi itseään pahoilla mielikuvilla. Vuoteelle mentyään hän virui valveilla, kuunnellen pienimpiäkin risahduksia. Nukkuessaan saattoi hän äkkiä havahtua unesta ja ihmetellä, mitä oli tapahtunut ja miksei hän ollut niin onnellinen kuin ennen. Kartanolla yksinään askarrellessaan kun hänen pieni poikansa tallusteli pitkin pihamaata, saattoi hän yhtäkkiä joutua mielettömän kammon valtaan kuin olisi hän pelännyt jotakin pahaa tapahtuvan itselleen tai lapselle, tai ettei Andreas tulisikaan takaisin mereltä. Mitä enemmän kesä lähestyi, sitä valtavammaksi hänen pelkonsa yltyi. Nuori vaimo laihtui ja kävi kalpeaksi. Andreas näki sen, mutta tietämättä, mitä vaimo kärsi, ei hän voinut tätä millään lohduttaa. Andreas luuli, että Esterin suru johtui viimeaikaisista tapahtumista. Hän ymmärsi, että hänen olisi pitänyt olla siitä vaimolleen kiitollinen. Mutta niin raskaana painoi tuska hänen mieltänsä, ettei hän muuta sen ohessa tuntenut.