Pahinta oli Esteristä se, että hän hämärästi aavisti miehen raskasmielisyyden jollakin tavoin kohdistuvan juuri häneen. Hänestä tuntui, ettei Andreas sietänyt lastakaan, ja tuskassaan hän ei voinut muuta kuin toivoa, että kaikki tulisi paremmaksi, kunhan vain muutto olisi ohitse ja hän Andreaksen kanssa pääsisi rauhaan Aspölle.
Mitä Andreas mielessään hautoi ja mitä hän puuhasi, siitä ei Ester siihen aikaan ollut paljoa selvillä. Kysymyksiin antoi hän vältteleviä vastauksia, jopa ilminähtävästi totuudenvastaisiakin.
Asian laita oli sellainen, että Andreas kierteli seudulla ja tarjoili Kuusiniemen rakennuksia polkuhinnasta, ken vain olisi tahtonut ennen vuokra-ajan loppumista purkaa huoneet ja viedä pois hirret. Siihen hänellä oli oikeus, sen tiesi Andreas, ja hänessä oli herännyt tarve saada käyttää tämä oikeus viimeiseen asti. Siinä ei enää ollut kysymystä syistä eikä eduista eikä muista vähäpätöisyyksistä. Kysymys oli oikeudesta oikeuden itsensä vuoksi. Andreas ei voittoa toivoen kulkenut narrina talosta taloon tarjouksineen. Rakennukset olivat vanhat, hirret ja laudat lahonneet; silloisessa kunnossaan olisivat huoneet voineet seista vielä monta vuotta, mutta niiden siirtäminen ei maksanut vaivaa.
Kaiken sen tiesi Andreas yhtä hyvin kuin kuka tahansa, Ja kuitenkin menetteli hän, kuten menetteli. Sillä hän oli saanut päähänsä sen ajatuksen, että talonpoikaispatruunan, joka ajoi hänet pois, ei sopinut saada mitään etua teostaan, ja sen ajatuksen toteuttaminen oli hänellä kuin painajaisena. Ei äyriäkään saisi Blidberg ankaruudestaan hyötyä. Ei kukaan saisi tulla Andreaksen jälkeen asumaan punaisissa rakennuksissa metsän reunalla, jossa Kuusiniemi ulkoni mereen. Mutta asiasta ei Andreas mielestään saattanut puhua muille, ei vaimolleen eikä kenellekään. Sen vuoksi sanoi hän kaikille, joille huoneitaan kaupitteli, tekevänsä niin siitä syystä, että hän oli eteensäkatsova mies, joka tahtoi saada omaisuudestansa kaiken mahdollisen hyödyn.
Sitten eräänä iltana tuli Andreas myöhään kotiin. Hän näytti väsyneeltä, mutta ei kuitenkaan halunnut mennä nukkumaan. Äänetönnä hän istui kynnyksellä oven luona tuijottaen puhumattomissa ajatuksissaan puoli- valoisaan kesäyöhön. Venesillalta päin kuului rantakiviin loiskivien laineiden hiljainen ääni.
Tuokion niin istuttuaan Andreas kääntyi Esterin puoleen ja virkkoi:
— Sinä saat laittautua valmiiksi nyt ja lähteä kotiisi pojan kanssa.
Minulla on täällä paljon tehtävää, ennenkuin tulen jäljessä.
Ester luuli miehen äänen sävystä voivansa päättää, että häntä sinä iltana oli helpompi lähestyä kuin tavallisesti. Sen vuoksi astui hän Andreaksen luo ja istuutui hänen viereensä kynnykselle. Hänestä tuntui paljon keveämmältä sen vuoksi, että hän sai lähteä matkalle jo niin pian. Sillä kahta viimeistä jälelläolevaa viikkoa hän oli pelännyt eniten.
— Mitä on sinulla sitten tekemistä? kysyi hän.
— Minä tahdon siistitä paikat täällä, jotta kaikki on puhdasta lähdettyämme, — vastasi Andreas.