Nyt oli kaikki sanottu hänen mielestään. Nyt sai käydä, kuinka oli käydäkseen.
Vaimo ei aluksi ymmärtänyt miehensä tarkoitusta, mutta kun Andreas oli alkanut puhua, jatkoi hän myös. Hämmästyneenä kuunteli Ester hänen puhettaan, ja kun mies oli lopettanut, kysyi hän ainoastaan:
— Onko oikein tehdä niin?
— Onko hän tehnyt oikein minua kohtaan? tokaisi mies.
Hänen silmänsä säihkyivät, jokainen lihas hänen kasvoissaan pingoittui ja tuli kovaksi.
— Oikeinko? Kysyykö hän, mikä on oikein? Siitä asti kun olin niin iso, että muistan, olen täällä kieritellyt kiviä pellosta, perannut, kastellut ja kylvänyt. Ennen minua oli isä täällä, koko elämänsä lähes. Äiti kuoli täällä niin kauan aikaa sitten, että sitä tuskin muistan. Kaikki, mitä täällä on, on minun, eikä hänen, hänen, joka sen ryöstää minulta. Hän ei tule tapaamaan täällä muuta minun jälkeeni kuin sen mitä täällä alkujaan oli. Omansa pitää hänen saada, ei rahtuakaan enempää. Oikeutta on hän saapa, hän, joka on tehnyt vääryyttä. Eikö siinä ole enemmän kuin kylliksi?
Ester kuunteli Andreaksen puhetta ymmärtämättä siitä paljon mitään. "Hän on tullut kummalliseksi", ajatteli hän. Ainoastaan niin paljon Ester tajusi, että jos mies panisi toimeen aikeensa, koituisi siitä ainoastaan häpeätä ja onnettomuutta heille kaikille. Sen vuoksi asettui hän ensi kerran todenteolla miestänsä vastustamaan, ja Andreas sai sinä yönä tuntea, että niin mukautuvainen kuin hänen vaimonsa olikin, oli hänellä tahto, joka, jos niikseen tuli, saattoi vetää vertoja hänen omalleen. Siihen asti kunnes aamuaurinko valaisi kuusimetsää ja lahtea, istuivat puolisot ylhäällä, ja sanat mitä he keskenään vaihtoivat, eivät olleet rauhan sanoja. Esteristä tuntui, että siinä oli kuin onni ja elämä kysymyksessä. Ja Andreas puhui suunsa puhtaaksi, kaikki, mitä vaimoltaan ja muilta oli salannut, lausui hän julki, ja mitä selvemmin hän oivalsi, että vaimo häntä vastusti, sitä itsepäisemmäksi hän kävi. Kun lahden vesi alkoi aamupäivän paisteessa kimmeltää, ja Ester oivalsi, että oli aivan turhaa koettaakaan saada Andreasta luopumaan aikeestaan, silloin vasta hän tunsi, miten sanomattoman uupunut hän oli. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän vuoteelle ja nukkui.
Andreaksen mieli oli niin järkytettynä kaikesta siitä, mitä he olivat puhuneet, että hän, vaimon hengityksestä kuultuaan tämän nukkuvan, vaipui kokoon ja purskahti itkuun.
— Minä en voi muuta, — vaikeroitsi hän. — En voi.
Ensi kerran elämässään hän vihasi ihmistä niin että hän kärsi siitä. Miestä, joka karkoitti hänet kodistaan ja konnultaan, hän vihasi. Andreaksesta tuntui, että hän olisi voinut tehdä rikoksen päästäkseen kärsimästä sitä tuskaa, jota hän nyt koki. Hänen ruumiinsa oli sairas, niinkuin siihen aikaan, kun hän rakasti Esteriä ja luuli mahdottomaksi saada häneltä vastarakkautta.